Mitä väliä?

Miksi me suomalaiset välitämme muista niin paljon? Miksi välitämme ylipäätään mistään? Mistä ihmisen pitäisi välittää? Naapuristako vai omista asioista? Itsestään vai myös lähimmäisistään? Mistä välitämme vai välitämmekö joutavasta liikaa? Monestiko huomaat katsovasi naapuripöytään jutellessasi kaverin kanssa? Monestiko kadut mukamas tyhmiä tekojasi ja pitemmin mietittynä et edes ole tehnyt mitään normaalia typerämpää? Miksi välitämme niin paljon muitten mielipiteistä? Mitä väliä muitten mielipiteillä on sinun maailman kuvaasi? Mitä väliä on millään jos tarkemmin ajattelet?

Opin tämän elämän jalon viisauden eräältä afrikkalaiselta mieheltä ja tajusin sen syvemmän merkityksen vasta hiljattain. Välillä itsekin tarvitsen viisauden toistoa, sillä välitän kai itsekin välillä muitten mielipiteistä ja ehkä liikaakin. Saan usein noottia kovasta naurusta tai ylipäätään äänistä joita suustani tulee. Miksi minä en saa olla oma itseni tässä kulttuurissa ja miksi minun nauruni kuuluu aina niinkin paljon että saan muistutuksen siitä? Eikö teitä muita vituta suomalaisten ujoilu ja hiljaisuus? Miksei Suomessa saa olla persoona ja missä menee raja? Miksei täällä saa viljellä aitoutta ilman että pitää pyydellä anteeksi itseään? Mikä vittu tässä kulttuurissamme edes on aitoa? Onko meillä edes kulttuuria vai vain nöyristeltyjä puolitotuuksia? Miksei täällä saa sanoa realiteettejakaan ääneen ilman että tarvitsee samanaikaisesti pyydellä anteeksi niitten olemassa oloa? Kuka oikeastaan elää osana kulttuuriaan tai sitä viljellen? Onko meidän kulttuuri oikeasti köyhä vai olemmeko itse kulttuurimme vankeja? Mitä väliä kulttuurilla edes on ihmisen minuuteen? Mitä väliä millään on loppupäivästä?

Missä tekijät

Miten yhteiskuntamme voi kehittyä, jos täällä vain painostetaan vähempiosaisten auttamiseen ja itse tekijät saavat rypeä kaikkien ahdasmielisten valittajien kateuden kahleissa? Miksei yhteiskuntamme satsaa vahvempiosaisten auttamiseen myös? Kyllä vahvoillakin on heikot päivät ihan niin kuin tyhmemmilläkin, mutta ehkä emme puhu niistä valtoimenaan ja siksi luomme ratkaisuja epäkohdille valituksen sijaan. On hyvin vaikeaa auttaa vähempiosaisia yksin, sillä tekijät karkaavat täältä ahdasmielisten kiroista globaaleille markkinoille, joissa ns. voittajatkin saavat nautiskella elämästä. Miksi kaikkien voittajien tulisi muuttaa pois Suomesta? Miksei väreistä tehdä myös suomalaisten voimavaroja?

On syksy ja värit loistavat niin puissa kuin sydämissämme jos vaan sallimme nähdä totuuden. Täällä valitetaan enemmän kuin tehdään työtä ja jotkut ihmiset jotka valitsevat valituksen sijaan kehittymisen, saavat varmuudella puukosta selkään ja henkisen burnoutin. Aika ei mene tasan ja jotkut meistä tekevät paremman huomisen rakentamisen eteen huomattavasti enemmän töitä kuin toiset. Onnen lahjat eivät mene tasan, mutta mistä saada voimaa, kun ei itsekään ole voittamaton ja ei itselläkään aina mene ihan putkeen kaikki asiat? Voisiko yhteiskuntamme tukea enemmän myös älyllä varustettuja vai sakotetaanko älystä liikaa? 

Herätkää ääliöt

Minua vituttaa, kun kuulen valitusta joka puolelta oli status mikä tahansa. Milloin te ihmiset tajuatte kuinka hyvin teidän asianne ovat? Janottaako? Onko nälkä oikeasti? Onko katto päänne päällä? Onko matti oikeasti kukkarossa? Mikä teihin ihmisiin tehoaisi, jotta näyttäisitte vähän iloisempaa naamaa? Ettekö ymmärrä kuinka hyvin asianne ovat loppupeleissä vai pitääkö tämäkin taas kerran vääntää rautalangasta?

Onko meillä suomalaisilla edes oikeutta valittaa mistään, kun kaikki on katettu niin nätisti valmiille pöydälle? Onko tämä elämän helppous sittenkin tehnyt valittajille valittamisesta vielä helpompaa? Onko ihmisillä liikaa aikaa tarttua epäkohtiin sen sijaan että nauttisi hetkessä elämisestä? Voisimmeko uskaltaa valituksen sijaan ruveta tekemään jotain epäkohtien korjaamiseksi? Kuka rohkenee oikeasti tehdä jotain asioitten eteen?

Minä kirjoittaisin lait uudelleen ja kirjaisin sinne että valittaminen vain sallittua niiltä, jotka yrittävät tehdä myös muutosta kyseiseen epäkohtaan. Muut laittaisin kuntoutuskurssille, jossa tehtäisiin mielikuvaharjoituksia, jossa eniten valittavat olisivat ilman jalkoja ja käsiä, teipit silmillä ja suulla kokonaisen päivän. Jospa tuo päivä toisi perspektiiviä nähdä kuinka hyvin asiat onkaan ja kuinka paljosta ihmisen tulisi olla kiitollinen. Katsokaa ääliöt peiliin ja oppikaa rakastamaan sitä mitä näette eikä sitä mitä toivoisitte näkevänne. Maailma on täynnä kauniita asioita ja niistäkin voi keskustella sen sijaan että tartutaan aina epäkohtiin. Kysymys kuuluukin, että osaatko ilmaista mitään kaunista vai oletko jo niin läpimätä kauttaaltaan?:)

Seksi pannaan

Sanoin eilen julkisesti laittavani seksin pannaan. Pannassa olevat asiat ovat kai leikkimielisille ihan kivoja ja näin krapulatilassa, taiteilijayön jälkeen nuo pannassa olevat enemmänkin inhottaa kuin elävät myötä ajatusteni kera. Olisipa hauskaa saada joku fuckbuddy tähän arkeen krapulaiseen. Baareissa tuntuu olevan enemmän diagnooseja kuin miehiä joita voisi kuvitella katsovan aamullakin. Ovatko kaikki komeat miehet varattuja ja jos eivät niin miksihän ovat valinneet sinkkuuden? Mitä enemmän panemme asioita pannaan, sen enemmän ne meitä houkuttelevat. Miksi kielletty hedelmä houkutteli aikoinaan ja vielä nykyaikanakin huomaan kaiken kielletyn olevan ihmisyydelle kiehtovaa? Miksi laitamme asioita pannaan? Miksi seksi on niin ihanaa ja silti pannassa monen elämässä?

Kävin taannoin Berliinissä ja minua olisi niin kiehtonut nähdä Swingerclub. Valitettavasti exäni poika oli osan matkaa matkassani ja jarrutti näitä aikuismaisia suunnitelmiani. Kerkeäähän tässä, mutta olisi se ihanaa kyllä katsella muita pariskuntia panevan naapuripöytien asukkeja ja tehdä analyyseja ihmisten seksuaalisuudesta. Olisikohan Freud aikanaan tulkinnut maailmaa eritavalla jos olisi mitannut ihmisten seksuaalista kanssakäymistä? Mitenkähän paljon tutkimustietoa puuttuu juuri seksin pannassa olemisen takia? Jos panisin sittenkin ajatuksiani koneelle sen sijaan että mietin samoja asioita kuin miespuoliset ystäväni vai olenkohan sittenkin itse mies naisen vaatteissa? Miksi minusta tuntuu kuin laittamalla seksin pannaan laittaisin itseni hirteen? Olenkohan edes ihminen ja moniko uskoisi minusta päälle päin, että ajatukseni käyvät useammin kuin kerran päivässä seksissä? Ketähän tästä voisin syyttää? Vaikka olenkin ihminen, niin toivoisin silti näkeväni vielä pannassa olevat asiat julki, jotta ymmärtäisin maailmaa paremmin. Tai sitten en. Olisiko elämä edes mielekästä jos kaiken mitä haluaisi voisi myös saada? Moniko kuvittelee voivansa omien viettiensä takia pettää lähimmäisiään? Miksi tuttu ei ole niin kiinnostava kuin naapurin tuntematon? Miksi itsensä toisto kärsii inflaatiota vai onko tässä juuri ihmisen älykkyys rajana? Voiko parisuhteet kestää niin myrskyt kuin tasaiset arjet juuri mielikuvituksen voimin? Onko köyhän helpompi jalostaa ajatusta, sillä ei ole tottunut saamaan mitään ilmaiseksi ja sitä kautta käyttää järkeään enemmän?

Vaikka olenkin suoriutunut yli kuukauden ilman seksiä ja ajattelen sitä vieläkin aikalailla, niin olen nyt virallisesti panemassa seksiä pitemmäksi aikaa hyllylle. Joskus elämässä juuri odottaminen on ihaninta ja silloin kuin mies tulee jostain puskista, niin on vaan niin pirun hyvä olo. Odottamaton on odottamisen arvoista vai onko?

Minä kehyksessä

Oletko koskaan miettinyt millaisen taideteoksen sinä tekisit itsestäsi? Millaisia värejä teoksessasi käyttäisit? Millaiset kehykset sille laittaisit? Millaisia malleja soveltaisit? Ylipäätään millainen sinä olisit taiteen viestittämänä?

Itse käytän paljon koruja ja omasta mielestäni nättejä vaatteita somistamaan itseäni. Kai tuo kuori, jonka luon joka päivä itsestäni näyttämään vento vieraalle, että minulla menee kivasti, on juuri noita aiemmin mainitsemia kehyksiä, joita jokainen meistä luo kuvastamaan omaa persoonallisuuttaan. Samoja värejä joita käytämme asusteissamme ja vaatteissamme, uskoisin myös käyttävämme tekemissämme maalauksissa, oli sitten kyseessä itsemme potreit tai sitten vaikkapa kissa. Kaikki käden kautta tehty kuvastaa tekijäänsä ja teos on aina tekijänsä näköinen.

Mietin pakostakin millainen ihminen olen ilman kehyksiä? Millaiset kehykset minulla edes on syvemmin mietittynä? Olisiko niissä väriä vai pelkästään jotain kylmää metallia? Entäs struktuuri? Jos olisin taulu niin millainen olisin?

Huomaan olevani hyvin tunteellinen viime aikoina, sillä moni asia eritoten historiani painaa mieltäni. Ehkä tänään maalaisin aivan erilaisen taulun kuin eilen. Ehkä eilen olin huomattavasti nauravaisempi kuin tänään ja tänään ehkä pohtivampi kuin eilen. Sisukseni ei kuitenkaan ole suuresti poikkeava ja historiani, joka luo nuo värit ja mahdollisuudet tauluuni, ei poikkea paljoakaan eilisestä. Jos olisin pelkästään taulu ilman kehystä voisin sanoa olevani historiani siivittämä tunne. Jos saan teokselleni kehykset voisin sanoa olevani historiani kanssa toimeen tuleva modernisoitu teos tästä päivästä. Kuinka taulusta voisi saada edes värittömän näillä rahkeilla? Miten voisin edes kuvitella taikka haluta tehdä teosta ilman värejä, jotka eivät räisky elämää? Miten monta väriä laittaisinkaan teokseeni? Montako pastillia jättäisin käyttämättä?

Miksi välillä kuvittelen haluavani olla pastellin sävyinen harmaa hiiri? Enhän minä voi muuttua hiireksi saatikka harmaaksi edes unissani? Olen värikäs persoona ja totta kai se näkyy myös maalauksissani, mutta enemmän olenkin huolissani kehyksistä. Miten paljon nuo kehykset vaikuttavat persoonaani ja luovat tunnelmaa itse tauluun?

Jos olen alasti ja mietin itseäni vaikkapa katsoen peilistä itseäni ja unohdan menneet ja tulevat ja elän vain katsoen kuvaa… Mitä minä näen? Näenkö itseni vai naapurini? Näenkö sittenkään koko totuutta vai ovatko kehykset vieläkin kehystämässä minua jossain alitajunnassa? Jos katson itseäni alasti peilistä ilman meikkiä, niin näen niin pienen, viattoman tytön, jolle on annettu niin paljon. Valitettavasti en voi sanoa, että näkisin pelkästään itseni, sillä olen ruumiillistuma myös isästäni ja äidistäni. Nuo kaksi ihmistä tekivät parhaansa, jotta olen tässä nyt ja kysymys kuuluukin, että miten paljon annan heidän vaurioittaa minua vielä tänään? Voinko ottaa ruumiini vastaan sellaisenaan ja todeta että minä olen tehnyt enemmän kuin he yhteensä ja kannan itseni ja tauluni oman värisenä? Voinko olla individuaali kokonaisuudessaan ja unohtaa ihmiset jotka unohtivat minut? Saanko tehdä taulun vain itsestäni?

Moni vain maalaa ja unohtaa käsiensä aikaansaaman syvemmän merkityksen. Ei kukaan voi aidosti maalata vain itseään kankaalle tai sitten paperille, sillä olemme suurempia kokonaisuuksia. Vaikka maalaisin itseni ilman kehyksiä, niin varmasti kehystän itseni historiallani vaikka jättäisin itse ympäristön eli kehykset laittamatta. Kaikki konkretisoitu ei aina ole niin ilmeistä, en ainakaan minä. Olen kehyksessä, mutta millaisessa?

Miehestämässä

Kaverini tekivät minulle eilen oharit ja sen seurauksena join yksin viiniä parvekkeellani, kunnes näin kaksi urosta parvekkeeltani. Kaksi komeaa nuorukaista olivat nauttimassa alkoholia naapuriparvekkeella ja minähän päätin avata sivistystäni ja menin sitten heidän asuntoonsa humaltumaan. Kaksi insinööri miestä ottivat minut avosylin vastaan ja vietimme mielenkiintoisen iltaman yhdessä.  Katselimme ihanaa maisemaa filosofoiden elämää syvällisemmin. Toki alkoholi kuului kuvioihin ja veinkin heille pullollisen skumppaa, jonka olin saanut lahjaksi joku viikko sitten käydessäni Alkossa. Vieras mies ihastui tuolloin minun takalistooni ja luonteeseeni ja halusi antaa minulle pullon kuplivaa, sillä olin hänen mielestään ihastuttava nainen. Halusin jakaa tämän lahjan naapureitteni kanssa ja olipas sitten mielenkiintoinen ilta kerrassaan. Nautiskelun seurauksena lähdimme sitten ravintola elämään ja sain osakseni paljon huomiota, mikä on joskus kivaa. Joskus miesten kauniit komplementit lämmittävät sydäntäni. Huomaan tosin perseeni aiheuttavan miehissä ajatusta/ keskustelua seksistä ja tarinamme poikkesivat illan aikana aina teknologiasta takaisin seksiin. Seksi on kiva puheenaihe ja sainkin hommattua naapurilleni monta naista ja itselleni vähemmän miestä. Naapurini totesi minun saavan kenet tahansa ja parin kaverin juttelun jälkeen en edes jaksanut miettiä miestä. Paljon on tarjolla tyhmempiä miehiä  kuin viisaita ja joskus on parempi olla yksin kuin vähempiosaisten kanssa. Mikähän siinä on, että henkilöstörekrytointi on helpompaa tehdä naapurille kuin itselleen? Miksi me ihmiset olemme viisaampia muita neuvomaan ja sitten itseemme viisauksiamme on niin vaikeata soveltaa? Komea naapurini on selkeästi rakentanut itsetuntonsa naisten varaan ja näitä miehiä maailma on pullollaan. Entä me naiset sitten? Moniko leikkii miesten tunteilla ja laskeskelee montako miestä saa? Moniko leikkii ihmisten tunteilla tehden leikkiä muitten ihmisten tunteilla? Onko tämä edes väärin? Saako toisen tunteilla leikkiä ja missä menee raja? On minustakin kiva leikitellä miesten kanssa, mutta pelkään sekä itseni ja miesten tunteitten tulevan peliin. Olemme kuitenkin ihmisiä ja olisihan seksikin tympeää ilman tunteita, vai olisiko? Onko seksi juuri eläimellistä leikkiä ilman tunteita? Tarvitaanko hyvään seksiin edes sanoja vai sujuuko se ilmankin? Mikä on seksin ja rakastelun ero? Kenen kanssa pystyy toteuttamaan molempia? Kenen kanssa vain seksiä? Kuten tekstistä voi jo päätellä, tulin kotiin yksin ja tänään poden virallista masennustilaa oman käden kautta hankittuna vielä. En kadu eilistä, mutta onhan tämä krapulatilaan juominen todella tyhmää. Ehkä huomenna olisin viisaampi ja osaisin juoda vain lasillisen pullollisen sijaan, tai todennäköisimmin en edes lasillista. Tämä jää nähtäväksi ja odotan jo innolla huomisen tuomia kokemuksia, sillä tässä krapulassa olen joutunut olemaan sisällä koko päivän ja kokemukset niin miehistä kuin naisista ovat jääneet vähemmälle. Onneksi ruoka on olemassa ja meneehän se yksi päiväkin ilman ihmisiä, vai meneekö?

Vituttaako esimiehesi?

Jos esimiehesi vituttaa, niin on hyvin todennäköistä että asut Suomessa ja esimiehesi ei ole diagnosoitu. Minunkin esimies on tunnevammainen ruma possu, joka tykkää teettää tehtävänsä alaisillaan. Katselisin mieluummin porsaan anusta kuin esimiestäni, mutta kaikki on otettava kehittymisen kannalta. On ikävää huomata tosin, että oli sitten kyseessä sosiaaliala tai liiketalous, niin nämä hullut vaan pääsevät niin pitkälle ja useimmiten esimies asemaan. Tämä saa minut välillä raivon partaalle ja oikea asenne työssä on vaikeata pitää.

Kävin sitten pitkän harkinnan jälkeen salitreeneissä ja pitkällä kävelyllä ja kyllähän taas naurattaa. On se urheilu niin ihanaa ja varsinkin nuo miehet sitten riemastuttavat köyhän arkea. Salilla törmäsin useaan kivan näköiseen mieheen ja lenkillä yhden miehen takalisto aiheutti kyllä kiinnostusta ajatuksissani. Uskomatonta miten joillakin miehillä perse voi olla niin hyvän näköinen, että tekisi mieli huutaa perään. Jätin huudot masuuni ja jatkoin kävelyä tyttömäisesti. Käykää hyvät ihmiset kuntoilemassa ja huomaatte miten ihanaa on tavata uusia ihmisiä mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Ennen päivän urheilua olisin voinut vaikka tappaa ihmisen, sillä esimieheni vitutti aidosti aikatavalla ja nyt vaan hymyilen enkä edes muista olleeni vihainen. Urheilu on vaan niin ihanaa ja vielä sääkin mitä mainioin. Voisiko olla enää paremmin asiat?:)